Kun ajattelemme prototyyppisiä taiteilijoita, ajattelemme esimerkiksi Picassoa, joka teki työtä nopeasti, helposti ja eloisasti. Päinvastoin, Nainen virtsaamassa -kirjallisessa kollasissa, joka on saanut nimensä ronskista Picasson maalauksesta, Elizabeth Cooperman juhlistaa taiteilijoita – erityisesti 1900-luvun naistaiteilijoita – jotka ovat kamppailleet heikentävän itseluottamuksen puutteen ja epävarmuuden kanssa. Samalla Cooperman painiskelee omien luovuutta, naiseutta ja äitiyttä koskevien kysymystensä kanssa, pohtien vuosikymmenen kestänyttä kamppailuaan oman kirjansa kirjoittamisen loppuun saattamiseksi ja tajuten, että hän on epäonnistunut yhden perustavanlaatuisimman luovan teon – lapsen synnyttämisen – suorittamisessa.

Nainen virtsaamassa koostuu noin sadasta lyhyestä proosamuotoisesta ”maalauksesta”, jotka yhtyvät luovuuden ja hedelmällisyyden kysymysten ympärille. Kirjan edetessä se rakentaa laajemman metaforan luovuudesta, ja taiteellisuuden ja äitiyden huolet alkavat kietoutua toisiinsa. Kirjailija hyväksyy itseluottamuksen puutteen, tehottomuuden, turhautumisen ja epälineaarisen, mutkikkaan prosessin ja ehdottaa, että nämä menetelmät voisivat olla vastalääkkeitä aggressiiviselle bravuurille ja Picassomaiselle egoistisen taiteen ylitsevuotavalle itseluottamukselle.